Tero Mustosen ja Eero Murtomäen tehdessä vuonna 2004 kenttätöitä hylkeenpyytäjiä ja ammattikalastajia käsitteleviä julkaisuja varten sikisi idea yhteisestä runokirjasta. Olisiko Kalevalan kangistamassa mielenmaisemassa vielä tilaa perinteen jatkamiselle? Millaisilta uudet laulut kuulostaisivat?

Näitä kysymyksiä Tero Mustonen pohti kiertäessään Vienan, Islannin, liikkuessaan hylkiretkillä inuiittien kanssa, kuunnellessaan tarinoita saamelaisten kammeissa, ja ahertaessa nuottaajien apuna talvijäillä.

Runot tulivat, Pohjan portit aukenivat. Loitsut, synnyt, väet ovat suurta rituaalia, suhdetta, riemua, kiitosta elämälle. Laulujen kautta koettu näkymättömän ja näkyvän maailma henkineen kiertää elonkehää. Kielemme on ikistä, hikistäkin. Avohakkuiden ja ilmastonmuutoksen keskellä voi yhä löytää vanhempia kytköksiä olemassaoloomme. Miksi Kuhmon metsästäjät polttavat Tapion uhritulia? Mitä varten Pälkäneen kalastaja päästää nuotasta suurimman hauen? Miksi rannikon eränkävijä palauttaa saaliseläinten luut metsälle?

Rituaalit pitävät meidät elossa, voimien läsnäolossa. Kirja on ajankuva, mutta se on myös vanhan mestarin ja nuoren oppilaan dialogi. "Meistä – metsäverestämme."

Miksi nämä täysin erilaiset runokokoelmat julkaistaan yhtenä kirjana? "Siksi, että kumpikin vaellamme muinaisuutemme ja nykyisyyden erämaissa."